3.2.2 Johdatus ammatilliseen opetukseen Hannu Kotila
Posted by: giuliettaedublogsorg in 3.2.2OPS pedagogisena ja koulutuspoliittisena välineenä
Hannu Kotila määrittelee opetussuunnitelmaa useista näkökulmista. Laajimmillaan se on niiden kokemusten kokonaisuus, jonka oppijat saavat oppilaitosympäristössä (Curriculum, Dewey) ja suppeimmillaan se vain säätelee opettajien toimintaa. Voidaan myös katsoa, että opetussuunnitelma liittää opetuksen suunnittelun ja toteuttamisen yhteen. Koulutuksen tavoitteista lähtien se ohjaa opettajan oman työn suunnittelua ja sisältää sekä hallinnollisen että pedagogisen näkökulman (Atjonen 1993, 23)
Opetussuunnitelma voidaan määritellä arkisesti normipaperiksi, ohjausvälineeksi, työvälineeksi, prosessikuvaukseksi tai kurssikatalogiksi. Se voidaan määritellä opetettavan sisällön, oppiaineen, ammatillisen osaamisen tai rakenteen mukaan.
Opinnot voidaan ryhmitellä lukukausittain ja lukuvuosittain, jossa opiskelijat etenevät ryhmänä yhden opettajatutorin johdolla. Valinnaisuus säädellään erikseen ja se on hyvin rajoitettua. Opetussuunnitelma voi olla myös moduulimuotoinen. Opintojaksot kootaan yhteen pakollisiksi tai valinnaisiksi osakokonaisuuksiksi, jossa moduuli muodostaa yhtenäisen ammatillisen osaamisalueen osan. Moduulit auttavat opiskelijaa ammatillisten kokonaisuuksien hahmottamisessa.
Oppimisympäristöajattelussa korostetaan paikan, tilan, yhteisön merkitystä oppimisen edistämisessä. Oppimisympäristö on käsitteenä monimerkityksinen, esimerkiksi oppijakeskeinen tai organisaatiokeskeinen.
Oppiminen voidaan nähdä myös epistemologisen uskomuksen kautta: tiedon kasautumisena, kykynä tallentaa ja toistaa tietoa, kykynä soveltaa tietoa, ymmärtämisenä, ajattelun muutoksena ja jopa persoonallisena muutoksena.
Mallien toteutuminen käytännössä
Määrittelyjen jälkeen Hannu Kotila pyytää opiskelijoita miettimään minkä mallin mukainen on kunkin oman oppilaitoksen ops-malli. Hän kysyy myös mitä rakenteellisia muutoksia niihin voitaisiin ehdottaa sekä mitkä opetussuunnitelmarakenteisiin liittyvät seikat myötävaikuttavat OPSin onnistumiseen. Lopuksi hän pyytää arvioimaan eri ops-mallien hyvät ja huonot puolet opiskelijoiden, opettajien, työelämän, oppilaitoksen ja opetushallinnon näkökulmasta.
Käytännön toteutus eroaa kuitenkin hänen näkemyksensä mukaan asetetuista korkeista tavoitteista. Tämä ilmenee mm. siinä, että opetussuunnitelman käytännön organisoinnista vastaa luokkatilavaraushenkilö, joka organisoi oppilaat ja opettajat samaan aikaan samaan tilaan. Pedagogisesti mielekkäiden ratkaisujen toteutumista ei kuitenkaan vielä tällä menettelyllä voida varmistaa.
Opetussuunnitelman käytännön organisointi jää Hannu Kotilan mukaan liian usein tekniselle tasolle, jolloin koulutuksen laatutekijöiden ja sisältöjen yhdenmukaisuus jää varmistumatta. Opettajat mieltävät useimmiten itsellään olevan humanistisen opetuskäsityksen. Luennoitsijan mukaan käytännön järjestelyt, opettajan omat kokemukset ja intuitio kuitenkin johtavat perinteiseen opettajajohtoiseen toteutukseen.
Opiskelijan motivoituminen ja sitoutuminen on kytköksissä hänen ymmärrykseensä siitä, mitä ammatillista osaamista hän tavoittelee. Oppilaitosten mielikuvamainonta ei aina vastaa työelämän realismia. Opiskelijoiden saamasta mielikuvasta voi aiheutua, että yleissivistäviä aineita pidetään ammattiin kuulumattomina. Silloin näiden aineiden opetuksellinen motivoiminen on hyvin haasteellista.
Tiedosta tietämykseksi
Ammatillisen opetuksen teorian muuntaminen käytäntöön harjoittelun avulla muuntaa tietoa tietämykseksi. Erittäin tärkeätä on että oppilaitoksen ammattitaidon tulkinnat ovat yhdenmukaiset. Jos opiskelijat joutuvat korjaamaan ennakkokäsityksiään tulevasta ammatistaan, ei ole hyväksi, että he saavat useita erilaisia näkemyksiä samasta asiasta.
Opetussuunnitelmassa asetettujen tavoitteiden toteutumista voidaan arvioida tutkimalla mitä ammatillisia ja yliammatillisia ydintaitoja on saavutettu, kuinka hyvin keskeinen ammatillinen aines ymmärretään ja osataan sekä mikä on OPS:n käsitys ammatillisesta toiminnasta. Arviointia voidaan tehdä opetussuunnitelman sisällöstä, tavoitellusta ammatillisesta osaamisesta tai ammatillisen kasvun näkökulmasta lähtien.
Strategian ja arvojen avulla tapahtuva ohjaus ei ole Hannu Kotilan mukaan tehokas väline opettajien toiminnan muuttamiseen. Paras toimintaa uudistava, arvioiva ja ohjaava menetelmä, on opetussuunnitelmatyö, joka toteutetaan muutaman vuoden välein.
Entries (RSS)
November 23rd, 2007 at 20:40
Kattava tiivistelmä!
Tiivistelmän mukaan Kotila moittii liikaa opettajakeskeisyyttä ja nykyisiä järjestelmiä luokkatilojen jakamiseen. Hän myös peräänkuuluttaa opetuksen yhdenmukaistamista.
Käytännössä monia asioita on kätevä opettaa luokassa. Ne on nimittäin suunniteltu nimenomaan opetusta varten. Kun luokkatilojen varauksesta huolehtii yksi henkilö, opettajilla jää aikaa muuhunkin kuin papereiden pyörittämiseen. Ainakin meillä ehdotusta voi jälkikäteen korjata, jos tarvetta ilmenee.
Kaikkien toteutusten ei tarvitse olla samanlaisia. Opettajalla olisi hyvä säilyä vapaus kokeilla ja tietysti myös muokata opetus kohderyhmälle sopivaksi.
Opetussuunnitelma on hyvä renki mutta huono isäntä.
November 23rd, 2007 at 20:40
Ymmärtäisin Kotilan näkemyksen luokkatilojen varaajahenkilöstä opetussuunnitelman toteuttajana siten, että opetus eri aineiden välillä ei aina ehkä etene pedagogisesti oikeaoppisesti. Luokkatilat ja niiden saatavuus voivat määritellä oppiaineiden järjestyksen. Järjestyksen tulisi toki olla kuitenkin opetuksellisesti looginen ja oppiaineiden eteneminen toisiaan tukeva. Niin tässä kuin opetussuunnitelman toteuttamisessakin usein ongelmana on, että esim. samoja oppisisältöjä ja -aineita opettavat eivät tee yhteistyötä. Jos eri tiimien väliset käsitykset poikkeavat saman oppilaitoksen sisällä ratkaisevasti toisistaan, miten on sitten oppilaitosten eri toimipisteiden välillä? Toki täysin mahdotonta olisi, että kaikki opettaisivat samalla tavalla ja samoilla materiaaleilla, mutta järkevä yhteistyö on aina poikaa.
Mielenkiintoinen on myös toteamus, että yleissivistävät aineet olisivat ammatin oppimisessa turhia. Yhä enemmän nykyään kuitenkin korostetaan työelämätaitoja, vuorovaikutusta, viestintää. Pelkästään yksikseen mutteria kiristämällä tai soppaa keittämällä eivät nämä taidot kehity.
Opetuussuunitelmat ovat tärkeitä strategisen ohjauksen välineitä, mutta ei niiden täysin orjallinen noudattaminen ole tarkoituksenmukaista. Etenkin jos oppilaitoksen ops sattuu olemaan jo muutaman vuoden takaa.
November 23rd, 2007 at 20:40
Minäkin kyllä tunnistan tilavarausohjelman pedagogisen merkityksen. Entisessä koulusani olisin ehdottomasti halunnut pitää talousmatikan tunnit atk-luokuokassa, koska olin monivuotisella kokemuksella oppinut, että erityisoppilaan on helpompaa oppia diskonttaamaan Excelillä kuin ruutupaperilla ja taskulaskimella. Joka kerta oli pakko tapella luokan saannista, kun oppiaineen nimi ei viitannut atk-luokkatarpeeseen!
Vielä hölmömmäksi tilanne meni, kun poikani oli viime vuonnna sijaisenani. Suunnittelija lisäsi pojalle alkuperäisen suunnitelman vastaisesti opetetettavaksi myös tilastomatikan:”kun mä en kuitenkaan osaisi opettaa sitä Excelillä, niin paras, että sinä opetat”. Ja varasi seuraavassa silmänräpäyksessä luokaksi tietokoneettoman luokan.
Ja kyllä tilavarus monta kertaa vaikuttaa mahdollisiin menetelmiin täällä HAAGA-HELIASSAkin. Opettajankoulutuken lähipäivien aikaan luokat ovat aina kortilla. Erityisopettajakoulutuksen loppusessioon pääsimme vihdoin ensimmäistä kertaa koko puolentista vuoden ohjelman aikana opekorkean omiin tiloihin 8. kerrokseen. Ja olipa ylellistä, kun saattoi miettiä toteutukset tilojen ahdistamatta!
November 25th, 2007 at 20:40
Asiantuntija-alustuksessa on esitetty arvostelua, jonka mukaan käytännön järjestelyt kouluissa estäisivät opetussuunnitelman tarkoituksenmukaista toteutumista. Annettujen kommenttien mukaan opetussuunnitelma tulee nähdä joustavana työvälineenä. Kouluissa tapahtuvat työn uudelleenjärjestelyt voivat säästää opettajien työaikaa, mutta niiden tulee olla kuitenkin joustavia. Luokkatilojen varaus on hyvä keskittää, kun sitä tarvittaessa voidaan korjata.
Alustuksessa kuten kommenteissakin on tuotu esiin, että opettajalla tulee olla mahdollisuus oman pedagogisen näkemyksensä mukaan muokata opetus kohderyhmälle sopivaksi. Ryhmien erilaisuus johtaa jo ilmeisesti siihen, että toteutukset eivät voi olla identtisiä keskenään, vaikka opetusmateriaalitkin olisivat samat.
En tiedä kuinka varhain etukäteen tilavarausohjelmat laaditaan. Tapahtuuko se ennen lukukauden alkua vai jaksoittain ja missä vaiheessa opettajat pääsevät ne näkemään ja niihin vaikuttamaan. Vaikutusmahdollisuudet näyttävät vaihtelevan sen mukaan onko koulussa menossa jokin erityisjakso tai rauhallisempi opetuskausi.
Tilavarausohjelman pedagogisesta merkityksestä on oltu yksimielisiä. Luokkatilat ja niiden saatavuus voivat määritellä oppiaineiden järjestyksen. Järjestyksen tulisi olla opetuksellisesti looginen ja oppiaineiden eteneminen toisiaan tukeva. Pääsevätkö opettajat ja missä vaiheessa mukaan tilavarausten laadintaan? Parantaisiko opetuksellisen suunnittelun toteutumista, jos opettajat yhdessä miettivät oman aineensa liittymisen opetuskokonaisuuteen ja tekevät siitä ehdotuksen tilavaraajalle.
Jos samoja oppisisältöjä ja -aineita opettavat tekevät yhteistyötä ajallisesti ja sisällöllisesti etukäteen, se voisi myös varmistaa yhtenäisten opetuksellisten linjojen ja arvojen toteutumista. Mahdollisesti näissä keskusteluissa voitaisiin karsia päällekkäisyyksiä ja siten vapauttaa aikaa halutuille painotuksille oppimateriaalissa. Yhteinen teema voisivat olla esimerkiksi työelämätaidot, vuorovaikutus ja viestintää. Olisiko näiden opetusta mahdollista suunnitella kokonaisuutena, jolloin niiden paino vahvistuisi.
Opetussuunnitelma on ylhäältä ohjaava työväline, jonka tulee muovautua käytännön tilanteissa ajallisesti ja tilannekohtaisesti, jotta siinä asetetut tavoitteet toteutuisivat. Onko vielä niin, että muovautumistarve kasvaa, kun opetussuunnitelman ikä kasvaa?
November 25th, 2007 at 20:40
Opetussuunnitelmalla on monta tehtävää. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat määräävät, mitä tutkintoon sisältyy, kun taas oppilaitoskohtaiset suunnitelmat määrittelevät konkretiaa. Tällä tavoin opetussuunnitelma on sekä normatiivinen että käytännönläheinen ohjausväline. Opetussuunnitelman rakenne ja malli vaihtelee oppilaitosten välillä, mutta pysyy kuitenkin valtakunnallisen opetussuunnitelman raameissa.
Opetussuunnitelman työstämisessä on otettava huomioon monta seikkaa. Tänä päivänä on työelämä otettava entistä enemmän mukaan suunnittelutyöskentelyyn. Haasteena on rakentaa toimivia ja mielenkiintoisia kokonaisuuksia, jotka motivoivat opiskelijoita jos (ja kun) ne eivät ymmärrä esimerkiksi oppiainekokonaisuuksia.
Opetussuunnitelman tärkein tehtävä on olla väline, jolla ohjataan opiskelijoiden kehitystä kohti ammatillista osaamista. Sitä on arvioitava säännöllisin välein, jotta saadaan selville miten koulutus vastaa työelämän tarpeita ja jotta miten voidaan ohjata opettajien toimintaa. Tämän johdosta oppilaitoksissa on tapana uudistaa opetussuunnitelmia 1 – 2 vuoden välein. Voidaankin todeta, että opetussuunnitelma on keskeisin tekijä koulutusprosessissa
November 25th, 2007 at 20:40
Tilavaraukset toki ohjaavat toimintaa niin kuin liikennemerkit ohjaavat liikennettä. Mutta on siellä taustalla jokin ajatus, miten tilat varataan tai liikennemerkit sijoitetaan. Kysymys ei ole suuresta sattumasta.
Oppilaitoksista nämä ajatukset näkyvät opetussuunnitelmassa. Tai voisi näkyä. Todellisuus vaihtelee kovin paljon ja myös se, miten opetussuunnitelman ohjaamiseen suhtaudutaan.
November 28th, 2007 at 20:40
Ammatillisessa opetuksessa työssäoppiminen on toki erittäin tärkeätä. Se muodostaa yhden oppimisen peruspilareista. Mutta: minua on monta kertaa askarruttanut se, unohdetaanko ammatillisessa opetuksessa (ml. amk:it) yleissivistys?
Mielestäni jokaisen kansalaisen tulisi opiskella myös ammatillisessa oppilaitoksessa yleissivistäviä aineita – ne tulisi myös huomioida OPS:issa paremmin. Filosofia ja yhteiskunnalliset aineet ennen muuta opiskelijoiden tietoisuuden ja kriittisyyden lisäämiseksi olisivat tärkeitä.
December 4th, 2007 at 20:40
Aristoteles, edustan samaa ajattelutapaa kuin sinäkin, mutta saan siitä useimmin nenilleni, kun ilmaisen mielipiteeni. Ammatillisessa koulutuksessa (varsinkin ammattiopistot) pidetään yhteisiä, yleissivistäviä aineita välttämättömänä pahana, ja kun opettajat asennoituvat näin, tottakai se asenne välittyy oppilaisiin. Toiseksi, aikataulutus on yleensä aivan älytön: yleissivistävät aineet suoritetaan yhtenä könttänä “pois alta” opintojen alkuvaiheissa, ja niinpä loppuvaiheessa ei opintoja enää ole, kun esim. lopputyötäkin kirjoitetaan. Ainakin omaa ainettani (viestintä, sis. mm. kirjoittamisen ja puheviestinnän) tarvittaisin tukemaan opinnäytetyön kirjoittamisessa, esittämisessä ja osin näytöissäkin.
December 4th, 2007 at 20:40
Näin on tosi, kyllä ammatillisessakin koulutuksessa on hyvä opiskella yleisivistäviä aineita. Mutta minkä ihmeen takia ne pitää OPS:ssa änkeä lähes kaikki sinne alkuun?
Luulen, että kun jengi tulee opiskelemaan esim. tietotekniikkaa, niin he odottavat oppivansa jo eka vuonna sitä valitsemaansa alaa reippaasti. Mutta eka vuosi onkin kuormitettu hyvin pitkälti noilla yleisivistävillä, joiden mukanaolon merkitystä kokonaisuudelle ei aina pysty hahmottamaan. Siinä saattaa alkaa opiskelumotivaatio kärsimään ja keskeytys hoippuu mieliin (etenkin, jos on hieman epävarma alan valinnastaan).
Olen jutustellut tästä opiskelijoiden kanssa, ja useimmat haluaisivat pyhittää leijonan osan jo eka vuodestakin omalle aineelleen. Kokonaisuus ei varmastikaan kärsisi, vaikka yleisopintoja ripoteltaisiin sinne OPSiin vähän myöhempäänkin vaiheeseen. Se vaan näyttää olevan maan tapa, että yleisisvistävät vedetään ensin alta pois, ja vasta sitten ryhdytään erikoistumaan tulevaan ammattiin.
Sitäpaitsi, oman alan kesäduuniakin voi olla helpompi saada, kun olisi enempi ja tukevammin omaa ammattiainetta takataskussa.
December 4th, 2007 at 20:40
Jos yleisopintoja painotettaisiin opiskelun myöhempään vaiheeseen, opiskelijat voisivat jopa motivoitua niistä enemmän. Parikin vuotta nuoren elämässä kypsyttää jo ajatuksia. Työelämän vaatimusten tullessa konkreettisemmiksi voisi oppija kokea yleissivistyksen itselleen tarpeellisemmaksi.
December 9th, 2007 at 20:40
Giuletta on laatinut monipuolisen esittelyn Kotilan opetussuunnitelmaa koskevan esitelmän pohjalta. Myös opetusalan tehtävissä toimivien kommentit tekevät tästä kiinnostavan ketjun.
Hyvä kuulla opetusalalla toimivien itsensä suusta, että tavoitteet ja käytäntö eivät aina kohtaa. Sehän on inhimillistä ja hyvä, että siitä voidaan voidaan puhua ääneen. Jälleen törmätään yhteistyön merkitykseen, sen puute tuottaa monenlaisia käytännön ongelmia opetusalallakin. Näyttää siltä, että opettajilta vaaditaan suurta itsenäisyyttä ja
itseohjautuvuutta, mutta myös kykyä yhteistyöhön, mikä ei aina liene ole itsestäänselvyys.
Yhteiskunnallisia aineita opiskelleena, mahdollisesti opettavana, oli tervetullutta, mutta karua lukea yleissivistävien aineiden asemasta ammattikouluissa! Sk
December 9th, 2007 at 20:40
Olen Giuliettan kanssa samoilla linjoilla siinä, että yleissivistävät aineet kannattaisi ripotella myöhempiin opiskelun vaiheisiin opiskelijoiden motivaation ylläpitämiseksi. Tässä tarkoitan motivaatiota ylipäätään opiskelua kohtaan, joka varmasti tulee oman oppiaineen opintojen myötä, mutta toisaalta myös motivaatiota näiden yleissivistävien aineiden opiskeluun. Oma kokemukseni on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä kiinnostuneempi hän yleissivistävistäaineista on.
Mitä taas tulee tuohon yrityselämän osallistamiseen opetuksen suunnittelussa… Tästä puhutaan nyt paljon ja se nousee esiin miltei jokaisessa kirjassa, artikkelissa ja luennossa, johon olen syksyn aikana törmännyt. Kuitenkin näin yrityksen edustajan näkökulmasta tulee mieleen, että onko tämä yleisesti vallitseva vai oppilaitosten näkemys? Ainakaan itse en ole vielä törmännyt tai kuullut keneltäkään kollegalta, että ihan todella ja käytännössä tällaista yhteistyötä olisi toteutettu. Onko jollain esimerkkejä?
December 9th, 2007 at 20:40
Turveloinen,
kaikkein tuorein esimerkkini on vasta työn alla. Turun toteutuksessamme opiskeleva puutarha-alan opettaja on kehittämishankkeenaan tekemässä teemahaastattelua alueensa yrityksille +julkisyhteisöille (ne puistot nääs) selvittääkseen, mitä osaamista puutarhureilta odotetaan. Tämä liittyy puutarha-alan valtakunnallisten ops-perusteiden uusimiseen ja uusien koulutuksenjärjestäkohtaisten opsien laatimiseen.
Vanhemat esimerkkini ovat kymmenen – viidentoista vuoden takaa Uudestakaupungista ja Valkeakoskelta, jossa paikalisten yritysten edustajilta aina pyydettiin näkemyksiä opetussuunnitelman uusimisen yhteydessä. OPH:n koulutustilaisuuksissa sen sijaan muistan kuuleeni, että työelämän edustusta monissa valtakunnalisissa valmisteluryhmissä käyttivät pikemminkin erilaiset järjestöt (esim. työnantajajärjestöt, yrittäjäjärjestöt jne.) sen sijaan, että toimikunnissa olisi ollut suoraan yritysten edustajia.
December 10th, 2007 at 20:40
“Paras toimintaa uudistava, arvioiva ja ohjaava menetelmä, on opetussuunnitelmatyö, joka toteutetaan muutaman vuoden välein.”
Kun saa uudistaa omaa työtään oman kokemuksensa, opiskelijoilta tulleen palautteen ja kollegoiden hyvien käytäntöjen perusteella, opetussuunnitelmatyö tuntuu hienolta. Useamman vuoden kehitystyö näkyy laadukkaana suunnitelmana. Hiljainen tieto on opetussuunnitelmassa näkyvää.
Toisaalta opetussuunnitelman ja opintojaksokuvausten päivittäminen ulkoa tulevan pakon ja/tai rakenteellisten uudistusten myötä tuntuu ylimääräiseltä ja raskaalta työltä. Nopeasti työelämän muutoksiin reagoivissa aikuiskoulutusorganisaatioissa voi joutua kirjailemaan uusia suunnitelmia aina sen mukaan, minkälaisia koulutuksia on milloinkin saatu myytyä.
January 17th, 2008 at 20:40
Opettajalla pitää olla vapaus tehdä paras mahdollinen kurssi.
Tämä vapaus sotii äärimmilleen vietyä tuotteistamista vastaan. Jos koulussa on huonoja opettajia ja liian rennot raamit, opetuksen taso laskee. Toisaalta tuntuisi hullulta rakentaa järjestelmät lähinnä valvomaan huonoja opettajia, heillehän pitäisi etsiä kykyjään vastaavaa työtä.
Opiskelija-aines vaihtelee kursseittain. Siksi kurssit voi hyvin valmistaa yksittäiskappaleina. Korkeakoulun ei tarvitse päästä McDonald’sin tasolle tuotteistuksessa .
January 17th, 2008 at 20:40
Minä kävin pohtimaan ope8:n kommenttia ettei opetusta pitäisi tuotteistaa liikaa vaan valmistella opiskelijoiden mukaan. Mitä tarkalleen silla tarkoitatkaan? Sitäkö että vaikka tietotekniikan perusteet kurssista tehdään erilainen tietotekniikan koulutusohjelman opiskelijoille kuin vaikkapa matkailun? Vai että pitiäsi nuuhkia joka kerta vaikkapa siellä tietotekniikan koulutusohjelman ryhmässä että miten taitavaa sakkia keskimäärin on, että mitäs tänä vuonna opetetaankaan?
Näitä asioita minä olen lyhyellä opeurallani pohtinut paljonkin, että millä tavalla, itselle annetun kurssikuvauksen ja tuntiraamien puitteissa pystyy asioita soveltamaan niin että arviointi on oikeudenmukaista.
January 19th, 2008 at 20:40
Ope8 osaa provosoinnin!
Minutkin kommentti sai mietteliääksi. Muistelin, että olen useinkin ollut tilanteessa, jossa olen muuttanut kurssin sisältöjä oppilaiden edellytysten mukaan. Ensikuulemalta varmaan aika villi ajatus, mutta yritän tässä vähän selvittää asiaa.
Opsissa on esitetty kurssin sisällöt, tavoitteet ja arvioinnin kriteerit. Lähtötason kartoituksen ja muutaman tunnin kokemuksen pohjalta huomaan, että porukka on sellaista, ettei suurimmalla osalla ole mitään edellytyksiä selviytyä kurssista kuin korkeintaan kakkosella. Pitäisikö minun silloin käsitellä asioita vitosen tasolla, jolloin lopputuloksena voisi olla, ettei puolet porukasta saisi edes ykköstä? Mielestäni ei.
Meillä oli erityisoppilaitoksessa usein sellainen tilanne, että opetus säädettiin kakkosen tavoitteiden mukaiseksi ja tehtiin opiskelijoille alusta asti selväksi, että siihen tahtiin tekemällä saisi korkeintaan tuon kakkosen. Jos siellä sitten oli joku enempään kykenevä, hänen ohjaustaan eriytettiin.
Seuraavan porukan kanssa saman kurssin toteutus saattoi olla ihan erilainen!
Miltä tuntuisi?
January 21st, 2008 at 20:40
Vahvasti uskon, että suuriin 40 opiskelijan ryhmiin mahtuu aina niitä jotka ovat siellä tavoittelemassa nimen omaan vitosta. Olen tämän huomannut erityisesti yhden kansallisuuden piirteeksi, joten pelottaisi kyllä ryhtyä karsimaan kurssia sellaiseksi että siitä ei voisi kiitettävää saada.
Mutta tämä opetuksen eriyttäminen opiskelijoiden mukaan kuulostaa minusta kuitenkin todella tärkeältä asialta. Kuulin, että joissakin Espoon yläkouluissa eriytetään matematiikan opetusta niin, että oppilaat jaetaan (jotenkin) tasoryhmiin. Opetus näissä ryhmissä on oppilaiden tasoon mukautettua, mutta oppimistavoitteet ja KOKEET ovat samat kaikissa tasoryhmissä. Eli kyse ei ole 80-luvun tasokurssisysteemistä ollenkaan. Lisäresurssejakaan ei tätä varten kouluissa ole, totetuttaminen edellyttää siis ainakin kahta rinnaikkaisluokkaa. Ja tietysti joustoa ja arvostusta matematiikan opetukselle lukujärjestyksen tekijältä. Mutta tulokset ovat kuulemma olleet hyvät, matematiikan arvosant ovat tällä tapaa nousseet kaikilta oppilailta.
January 24th, 2008 at 20:40
Olen joskus kauan sitten opeurani alkuvaiheissa ollut 4 vuotta peruskoulun (silloisissa eteläisen Suomen kokeilukouluissa) matematiikan, fysiikan ja kemia opena. Silloin oli käytössä tasokurssit. Ei ne minusta niin kamalia olleet. Aika kova ponnistus oli siirtyä tasokurssilta toiselle (myös alemmalle) ja peruskoulun päästötodistus antoi samat jatko-opiskelumahdollisuudet kaikille. Oppilaat kyllä löysivät oman tasoisen kurssinsa ja valinnoista keskusteltiin paljon opiskelijoiden, vanhempien ja opettajien kesken.
Silloin tasokursseja kritisoitiin sen vuoksi, että opiskelijat olivat ihmisinä keskenään tasaVERTAISIA eikä heitä siis saanut erotella matematiikassa tai liikuntasuorituksissa. Nykyisin tasavertaisuus termi on kadonnut ja puhutaan tasa-ARVOISUUDESTA. Ja tasa-arvoisuuden nimissä saa ja pitää taas muutella oppimistavoitteita.
January 26th, 2008 at 20:40
Sartano,
en tarkoita, etteikö vitosen tavoittelijoilla tulisi olla oikeus siihenkin arvosanaan. Tarkoitan, että jos enemmistö sakista selvästi on korkeintaan kakkosen tasoa, niin opetus tulee toteuttaa tuolla tasolla ja huolehtia harvojen enempään kykenevien eriyttäminen henkoht-ohjauksella. Muuten ihan oikeasti käy niin, että suuri osa luokasta reputtaa, kun ei saa “liian korkeatasoisesta” opetuksesta mitään itselleen.
Tasokursseista
Juttelin kerran yhden yläasteen opettajan kanssa, joka oli opettanut tasokurssien aikaan. Hänen näkemyksensä oli, että siihen aikaan matikassa heikot opiskelijat pääsivät parempiin tuloksiin kuin nykyään, koska opetus oli suhteutettu vastaanottokykyyn.
Minusta tason mukaan jaotelluissa ryhmissä ei pitäisi olla mitään väärää, kunhan kaikilla on mahdollisuus saavuttaa normaalien kriteerien mukaan hyväksytty arvosana (ja näin varmistaa jatko-opintokelpoisuutensa). Sellaisia valintoja, jotka sulkevat iäksi ovia, en hyväksy. Se lienee ollut noiden alkuperäisten tasokurssien pahin ongelma.